Olipa kerran pienen pieni kuningaskunta pohjolassa. Eivät olleet kuningaskunnan asukkaat kovinkaan rikkaita. Sodat olivat riutoneet pitäjiä ja halla vienyt viljat. Kuningas kuitenkin uskoi alamaisiinsa ja rahoitti heidän ponnistelujaan nostaa maa muiden maiden tasolle - ja ohikin. Tiede oli kuningaskunnassa tärkeää ja vähitellen koko kansakunta alkoi uskoa, että yhteisillä ponnisteluilla oltaisiin tekemässä jotain suurta.
Ja niin oltiinkin. Vuosien uurastus toi tulosta ja lopulta syrjäisen kansakunnan syrjäisimmässä torpassa kehitettiin jotain suurta. Tämä suuri ja mullistava asia valloitti maailmaa enemmän kuin kaikki aiemmat sodat yhteensä ja jokainen kuningaskunnan torppari oli ylpeä kansakunnan saavutuksesta. Kaikki tiesivät, että kuningas oli ohjannut valtiota oikeaan suuntaan ja luonut alamaisiinsa uskoa, että tästä tulee vielä jotain. Nyt koko muu maailma katsoi ihmeissään kuinka tämä pienen ja karun pohjoisen kansan aikaansaannos oli maailman puhutuin asia.
Kuningas oli itsekin tyytyväinen. Kultakolikoita virtasi ovista ja ikkunoista. Hän sai vierailla ympäri maailman kertomassa kuinka heillä asiat oli osattu tehdä oikein. Kaikki oli niin kuin pitikin eikä pienen kansakunnan väki enää ollut masentunutta sakkia, vaan työtä hyvällä mielellä tekevää yhtä iloista perhettä.
Kului vuosia ja päivänä eräänä kuninkaan luo tuli mies tuolta syrjäisimmästä kolkasta mukanaan ehdotus.
-Kuninkaani, olen ollut onnellinen kyetessäni kehittämään kansakunnallemme loistoa, mutta minulla olisi ehdotus siihen liittyen.
-Kerro pois. Sinua minun on kiittäminen tästä kaikesta loistosta, kuningas vastasi vastikään hankkimastaan norsunluutornista.
-Minusta tuntuu, että meidän pitäisi kehittää jotain uutta. Olen kuullut, että meren takana rupeavat tekemään jotain vastaavaa kuin mekin. Meidän täytyisi tehdä jotain.
Kuningas mietti hetken ja vastasi: -Rahavirrat ovat koko ajan nousemaan, joten en kyllä näe mitään syytä tappaa lypsävää lehmää. Olen kuitenkin armollinen sinulle, koska sinua minun on edelleen kiittäminen tästä kaikesta, joten olen valmis kuuntelemaan ehdotuksesi.
-Kiitän rakasta kuningastani, torppari vastasi ja jatkoi: -En usko, että kansakuntamme voimavarat riittävät yksinään kehittämään enää uutta mullistavaa ideaa. Ehdotankin, että annamme keksintömme ilmaiseksi kaikkien kansakuntien käyttöön ja kannustamme heitä kehittämään ajatuksiamme vielä pidemmällekin. Näin saavutamme itsekin parannusta elinoloihimme...
Torppari ei kerennyt lausettaan loppuun kun kuningas ärähti: -Täyttä potaskaa! Me emme ideoistamme luovu. Emme ainakaan ilmaiseksi. Sinut sietäisi hirttää tuollaisista ajatuksista!
Kului taas vuosia ja rahavirrat alkoivat vähitellen huveta. Meren takana tehtiin nyt asiat nopeammin, paremmin ja halvemmalla kuin pohjolassa. Vaikka kuningas oli torpparia kieltänyt jakamasta kehityksiään ilmaiseksi, oli syrjäisissä metsissä aloitettu kuitenkin uusia projekteja joiden tuloksia jaettiin avoimesti ympäri maailman. Kuningas tuhahteli näille ajatuksille, mutta kun rahavirrat kutistuivat kutistumistaan ymmärsi hänkin, että jotain oli tehtävä.
Kansakunta oli aloittanut vaivihkaa ilman suurempaa kuninkaan tukea panostamaan enemmänkin tähän uuteen ja avoimeen ideaan. Torpparit olivat valmiita nostamaan kuningaskunnan takaisin maailman huipuille.
Mutta kuningas ei sitä nähnyt. Ei alkuunkaan. Kun merten takaa tuli kauppamies tapaamaan kuningasta ja ehdottamaan yhteistyötä, oli kuningas valmis siihen saman tien, jotta rahavirrat saataisiin takaisin nousuun. Hän oli valmis siihen, vaikka se tarkoitti, että torppareiden uurastus oli mennyt turhaan ja suuri osa työpaikoista siirtyisi kauas meren taa. Kuningas ei pystynyt enää näkemään mitään muuta kuin rahavirtoja. Menestys oli täysin sokaissut hänet, eikä hän enää muistanut, että raha ei merkinnyt kaikkea, vaan kansakunnan hyvinvointiin kuului paljon muutakin kuin kuninkaan painava rahakirstu. Kauas oli tultu niistä ajoista jolloin kuningas halusi kansansa puhaltavan yhteen hiileen ja kokevan, että yhdessä vaikeudet voitaisiin voittaa.
Enää merkitystä oli sillä mitä luki viivan alla.