Luin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus 2013). Teos on Rauhalan esikoiskirja ja se oli ilmestyessään kymmenen vuotta sitten valtaisa menestys. Nyt tiedän miksi.
Rauhalan tyyli kirjoittaa on varsin omaperäinen – ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä. Osaisinpa itsekin saada tarinat näin eläviksi. Mahtava tarina mahtavalla tavalla kirjoitettuna.
Kuitenkin jo kirjan puolivälissä sisälläni oli muitakin tunteita, kuin pelkkä kirjoitustyylin ihannointi. Taivaslaulu kuvaa nuoren lestadiolaispariskunnan elämää, arkea ja uskoa. Yhteisö on tullu itselle tutuksi Uskontojen uhrien tuen piireistä, eikä kirja sineensä tuonut mitään uutta asiaa tietoisuuteeni, mutta jotenkin se konkretisoi sen kaiken niin hyvin, että sisimmästäni kumpusi ulos ärtymystä, ällistystä ja suoranaista vihaa. Miten voi uskonnollinen yhteisö pakottaa naiset synnytyskoneiksi ja kieltää ehkäisyn ilman, että yhteiskuntamme puuttuu siihen mitenkään! En voi hyväksyä tällaista hengellistä väkivaltaa mitenkään.
Tätäkin kirjaa voin suositella kaikille, mutta varsinkin jos haluaa lukea vähän erilailla kirjoitetun romaanin tai on kiinnostunut uskontojen haittapuolista, niin teos on mitä mainioin.