Eilen tuli luukutettua Pirkan pyöräilyssä pisin tarjolla ollut matka. Päivän saldoksi kertyi 219 kilometriä, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin ajamani päivämatka ja kaikkiaan toinen yli kahdensadan kilometrin päiväajo. Ja olihan tämä oikeastaan vasta kuudes yli satasen lenkki viimeisen kymmenen vuoden aikana. Mutta hyvin meni!
Olin tankannut koko edellisen viikon ja vielä lauantaina Särkänniemen buffetissa tuli täytettyä mahaa. Sunnuntaiaamuna heräsin neljältä aamupalalle (makaronia ja kalapuikkoja), painuin tämän jälkeen takaisin unille ja nousin seitsemältä ylös. Siitä sitten vessan kautta jäähallille odottamaan starttia.
Aamusta kaatoi vettä oikein kunnolla ja olin jäähallilla jo aivan märkä. Onneksi oli niin lämmintä, ettei sade haitannut ollenkaan, vaan shortsit ja t-paita olivat riittävät päällä. Noin 7.40 lähdimme Maran kanssa viimeisten pitkämatkalaisten mukana ajamaan.
Pirkan pidemmät lenkit ajetaan isoja teitä pitkin. Liikennevalot vilkuttelevat keltaisia ja ihmisiä on ohjaamassa liikennettä suurimmissa risteyksissä. Oli siis hyvä ajaa ilman pysähdyksiä ensin Rantatunnelista ja siitä sitten kohti Nokiaa ja Hämeenkyröä, josta takaisinpäin Ylöjärvelle ja siitä pohjoiseen Kurua kohti ja Näsijärven itäpuolta takaisin Tampereelle.
Epämääräisellä vauhdilla tuli ajeltua ensimmäiset kilometrit, mutta Nokian rajan hujakoilla törmäsimme ensimmäiseen (tai ehkä siis viimeisenä lähteneeseen?) Team Rynkeby -joukkueeseen. Ajoimme heidän perässään parikymmentä kilometriä, kunnes he pitivät omaa taukoaan ja me jatkoimme eteenpäin.
Ensimmäinen taukopaikka oli 44 kilometrin jälkeen. Tässä vaiheessa sade alkoi heittää ja itselläni alkoi elimistössä tuntua jo hieman murkinan tarvetta. Taukopaikalla ei kuitenkaan ollut tarjolla mitään muuta kuin juotavaa ja rusinoita! Tämä oli pettymys (en syö rusinoita).
Seuraavalle etapille lähdimme turkulaisen Team Rynkeby -ryhmän perässä, mutta hekin hidastelivat, joten painoimme taas menemään kahdestaan. Joitakin kilometrejä ennen Hämeenkyrön taukopaikkaa turkulaisryhmä sai meidät kiinni ja iskimme peesiin ja saimme hyvän draivin pitkän matkaa. Hämeenkyrössä olikin sitten onneksi tarjolla banaania ja suklaapatukoita. Molempia yksi kappale naamaan ja baanalle. Turkulaiset jäivät vielä taukoilemaan, joten painoimme jonkun toisen keltapaitaisen tiimin perässä, kunnes he taas jäivät omalle tauolleen, jolloin jatkoimme kahden seuraavalle taukopaikalle.
Tämä kaava toistui moneen kertaan ja tuntuikin, että suurin osa ajajista kuului johonkin Team Rynkeby -joukkueeseen. Matkan puolessa välissä keskituntinopeutemme oli yli 25 km/h, mikä oli todella hyvin ja siitä sai kyllä kiittää keltapaitaisia joukkuita, joiden imussa oli hyvä tulla (varsinkin heistä joku tuntui vähän väliä tiputtavan ketjut, joten sitten mentiin 15km/h teknistä vauhtia, joten itse pääsi vähän lepuuttamaan jalkoja). Yhteensä keltapaitojen perässä tuli ajettua jotain 30-50 kilometriä.
Kurun jälkeen alkoikin sitten paluu takaisin etelää kohti. Vastatuuli tiputti vauhtia, eikä keltapaitojakaan enää sattunut huudeille – ennen kuin turkulaisryhmä onnistui ohittamaan meidät muutama kilometri ennen maalia, vaikka koetin viimoisen 10 kilometrin välin vetää niin kovaa kuin vain jaksoin.
Maaliin tullessa oli aika rento olo ja tuntui siltä, että aamuisesta lähdöstä oli jo iäisyys. Mitä ajosta sitten jäi käteen? Lähinnä tunne, että vähän ylitti omia fyysisiä rajojaan. Maisemia ei tullut juurikaan katseltua. Tällä hetkellä ei kiinnostaisi pätkääkään lähtä ajamaan lenkkiä uusiksi. Oma kroppa toimi aika hyvin koko reissun ajan. Oikea polvi kipeytyi puolessa välissä ja Muroleen kohdilla nappasin Ibuxinin (Burana) ja se onneksi sittemmin lievitti kipua ja varmasti edesauttoi myös sitä, että niska kesti maaliin asti. Matkan puolesta lihaksisto olisi kestänyt vielä ainakin 50 lisäkilometriä. Päivän aikana tuli juotua ehkäpä jotain kolmisen litraa, mikä oli selkeästi liian vähän ja tänään onkin vähän päätä särkenyt ja ollut nestehukkaa.
Suurella osalla (95%?) pisimmän lenkin ajajista oli omaa fillariania uudempi ja parempi tsyggeli. Marahan ajoi lenkin maastopyörällä, enkä itse ainakaan bongannut ketään toista, joka olisi reissun taittanut niin leveillä renkailla. Olisi itsellekin tuottanut lisähaastetta. Rispektit.
Taukopaikkojen tarjoilut olivat selkeä pettymys. Banaaneja oli jaossa vain kahdella paikalla ja suolakurkkuja kolmella, mutta nekin olivat ohuita voileipäkurkkuja. Leipää oli yhdellä taukopaikalla ja sen päälle ei ollu tarjolla mitään muuta kuin edellämainittuja suolakurkkuja – ei edes voita. Kouvolassa aikoinaan tuli poljettua 7-8 kertaa yöpyöräily, jonka tarjoilut olivat huomattavasti paremmat.
Oli miten oli, tämä elämys on nyt koettu, joten ajatukset kohti seuraavaa – mikälie se sitten onkaan.