Prologi
Juhannuksen 2012 tienoilla rupesin kärsimään niska- ja hartiakivuista. Ravasin seuraavan vuoden aikana fysioterapeuttiopiskelijoiden treeneissä, lääkärissä, hierojalla, fysioterapeutilla, OMT-fysioterapeutilla, fysiatrilla ja työfysioterapeutilla. Ostin uuden tyynyn, yritin nukkua selälläni, venyttelin, harjoittelin sovellettua rentoutumista keskussairaalan fysioterapeutin ohjastamassa ryhmässä...
Kevättalvi 2013
Päätäni rupesi särkemään yllättäen talvisena tiistaina. Keikuin työpäivän loppuun, mutta päätä särkiessä vielä seuraavanakin päivänä jäin koti popsimaan ibumaxia. Päänsärky lakkasi, mutta muuten jatkui huono olo. Tuntui, että oksetti. Olin viikon poissa töistä, mutta vähitellen olo parani ja suuntasin takaisin duuniin. (Sivukommenttina voi todeta, että sairauslomalla syntyi yksi parhaista koskaan kirjoittamistani novelleista.)
Joskus huhtikuun tienoilla tunsin oloni epämääräiseksi (vatsaa yms. käänteli) ja lääkäri tarjosi pillereitä närästykseen, jota epäili syylliseksi olooni. Ongelma meni viikossa taasen ohi, enkä ollut päivääkään poissa töistä.
Kesä 2013
Aloitin kesäloman kesäkuun viimeisenä viikonloppuna. Olin juuri saanut kirittyä edellisen vuoden fillarimatkat kiinni ja näytti siltä, että tulee hyvä fillarointivuosi. Työtkin olivat hyvällä mallilla, kun konferenssiartikkelin olin saanut vastikään läpi.
Heti ensimmäisinä lomapäivinä tunsin voimattomuutta. Matkustelin loman aluksi hieman ja reissussakin tuli huonon olon kohtauksia. Kuvittelin sen johtuvat jostain vanhaksi menneestä ruuasta.
Näitä huonon olon kohtauksia tuli sittemmin silloin tällöin ja niistä lääkäriäkin konsultoin. Ei oikein osannut auttaa.
Elokuun alussa tuli palattua takaisin töihin ja siitä sitten ensimmäisen työviikon jälkeen nokka kohti Eskilstunaa ja Gyllene Tiderin keikkaa. Vähän ennen nousua laivalle minulle tuli todella huono olo ja sitä kesti sitten koko reissun ajan. Oksetti koko ajan, mutta juuri mitään ei tullut ulos.
Tätä jatkui koko elo- ja syyskuun. Tein töitä aina kun pystyin, muuten makasin sängyssä. Pyöräilyt jäivät kokonaan. Vatsaan koski. Välillä kipu meni pois, välillä tuli takaisin. Joskus ei tahtonut jaksaa nousta sängystäkään. Pidin muutaman luennon välillä vilkuillen lavuaaria kohti ja mietin, että jos menisi oksentamaan. Tilanne otti päähän. Pelotti, ketutti, itketti ja masensi.
Vatsakipujen takia menin vatsan tähystykseen, jossa ei löytynyt mitään. Olin paperilla terve kuin pukki. Tämä kaikki alkoi rassata mieltä aikalailla.
Syksy 2013
Taas kerran lääkärillä istuessani keskustelimme tapahtumista ja lääkäri sitten hiljalleen mutkien kautta vaivihkaa kysyi, josko haluaisin jutella psykologin kanssa. Lääkäri oli siitä maininnut sivulauseessa jo kesällä, mutta totesi, ettei se tässä nyt ole taustalla. Olin itse kesällä ajatuksesta hämmästynyt. Vatsaahan tässä koski. Nyt olin kuitenkin jo ennen lääkäriin menoa päättänyt, että halusin jutella psykologin kanssa. Sen verran oli käynyt sairastaminen psyykkeen päälle.
Ja niin päädyin seuraavalla viikolla juttelemaan psykologin kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä. Heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen olo oli parempi ja muutaman kerran jälkeen tuntui, että ongelma todellakin oli muualla kuin vatsassa. Kärsin paniikkiahdistuksesta. Olin kesän ja syksyn aikana saanut useamman paniikkikohtauksen. Jäin pohtimaan laivalle menemistä. Paniikkikohtauksen oli laukaissut se, että kahvilassa jouduin vaihtamaan toiselle kassalla toisen mennessä kiinni. Syksyllä oli vastaavia hyvin pieniä juttuja (ruokailu yliopistolla, kaverin visiitti, uimassa käynti, jne.), jotka laukaisivat kohtauksen. Taustalla oli tietysti vaikka minkälaista tekijää äidin kuolemasta, iskän infarkteihin ja veritulppaan sekä parisuhteen hajoamiseen. Ne olivat kasaantuneet ja halusivat lopulta ulos ja minuun se heijastui vatsakipuna.
Psykologin kanssa jutteluiden jälkeen oli pari viikkoa helppoa elämää, mutta sen jälkeen alkoi ahdistamaan. Nyt osasin sentään itse diagnosoida oloni ahdistukseksi, eikä kipu heijastunut enää vatsaan. En sitä osannut kesällä tehdä, kun en ollut koskaan ollut ahdistunut. Ahdistuneisuus lamaannutti ja haittasi työntekoa. Kävin taas juttelemassa lääkärin kanssa ja rupesin syömään SSRI-lääkkeitä. Kyseisiä lääkkeitä käytetään enimmäkseen masennuksen hoitoon, mutta myös paniikikohtausten poistamiseen ja ennenaikaisen ejakulaation eliminoimiseen. Ensimmäiset pari viikkoa lääkkeiden kanssa olivat aikamoista menoa elimistön totutellessa uuteen elementtiin, mutta sen jälkeen alkoi seesteisempi vaihe elämässä. Kävin vielä juttelemassa lisää psykologinkin kanssa.
2014
Tammikuussa söin viimeiset lääkkeet niska- ja hartiakipuihin ja kesällä alkoi olla pääsääntöisesti ongelmatonta sillä seudulla. Ahdistus väheni huomattavasti ja paniikkikohtauksia en ollut saanut sitten edellisen syksyn.
2015
En ole ongelmieni kanssa yksin. Niin Pete Poskiparta kuin Apulannan Toni Wirtanenkin kertoivat viime vuonna omat tarinansa kuinka he ovat joutuneet taistelemaan vastaavien ongelmiensa kanssa. Eikä Rea Haverisen tarina kuulosta sekään kovin vieraalta. Lista on pitkä; työterveyslaitoksen tilastojen mukaan mielenterveyden häiriöt ovat 73 prosentilla 18-34-vuotiaista taustalla heidän jäädessään työkyvyttömyyseläkkeelle.
Onneksi lääketiede on tälläkin saralla kehittynyt. Diagnooseja pystytään tekemään monipuolisemmin ja yksilöllisemmin ja tarjolla on myös monipuolisia hoitomuotoja. Näiden ansiosta on vaikka mahdollisuus palata suljetulta osastolta tekemään väitöskirjaa.
Nyt olen ollut pari viikkoa syömättä lääkkeitä ja elimistö on totutellut vähennyksen kautta olemaan ilman ylimääräistä serotoniinia. Kieltämättä onhan tässä havainnut muutoksia ajatusmaailmassa. Elämän käänteet tuntuvat voimakkaammilta – eli yhtä voimakkailta kuin olivat ennen lääkitystä. Vähän on ollut höveli olo ja erektio on parempi kuin koskaan. Ehkäpä nämä tästä tasoittuvat taasen (erektio on ok tällaisena), mutta jos tuntuu siltä, että tarvitsen SSRI-lääkkeitä, niin sitten palaan takaisin niiden pariin; minulle ne sopivat. Kaikille nämä lääkkeet eivät kuitenkaan sovi, joten ei pidä nyt tuudittautua uskomukseen, että ne ovat pelastaneet ihmiskunnan, vaikka kyseisiä lääkeyhdisteitä tällaisiksi mainostettiinkin 80-luvun lopulla. Olen onnellinen siitä, että terveydenhuolto osasi auttaa minua ja lääketeollisuus oli kehittänyt valmisteen, joka pelasti elämäni.
Elämä on ihmisen parasta aikaa.