Ikuinen elämä

Taivas, paratiisi, ikuinen elämä. Tällaista lupaavat monet uskonnot. Ajatus ikuisesta elämästä on houkutteleva. Ei sairauksia, ei tuskaa. Pelkästään onnea ja hyvää oloa. Kakkuja, wienereitä, pizzaa, seksiä, elokuvia – mitä ikinä keksitkin tehdä. Kuulostaa aika mukavalle, vai?

Mitä elämästä jää jäljelle, jos työ otetaan pois? Jos elämässä ei ole mitään raskasta tai vaikeaa? Äkkiä ajateltuna kuulostaisi kivalta, jos ei tarvitsisi murehtia koskaan. Mutta osaisiko sen jälkeä enää nauttia murheettomasta päivästä? Kevät on ihanaa aikaa, kun päivät pitenevät ja lämpenevät. Jos talvea ei ole, ei kevättä arvosta samalla tavalla. Samoin jossain päin Afrikkaa voi olla valtaisi ilon aihe, kun kylään tulee sähköt. Suomessa tällaisesta ei osata iloita; pikemminkin “tuskaa” tuottaa, jos sähköt ovat poikki. Pystyykö ihminen nauttimaan paratiisissa hyvistä asioita, kun ei ole mitään mihin peilata kokemuksiaan? Huippukokin tekemää pizzaa saa vaikka kuinka paljon, eikä tarvitse vastapainoksi syödä maksalaatikkoa. Pizzaankin turtuu, vaikka siitä nauttisi kuinka paljon.

Toinen mielenkiintoinen asia on sitten ikuinen elämä. Ei kuolemaa, ei tauteja, ei sairastamista. Voi uida vaikka joka päivä, tai tanssia, tai juosta maratonin. Oikeastaan, jos asiaa ajattelee tarkemmin näitä asioita on tehtävä koko ajan. Matemattisesti ajatellen ääretön (ikuinen elämä) on mystinen käsite. Ääretön + ääretön = ääretön. Ikuisen elämän tapauksessa ihmisen täytyisi tehdä kaikkea äärettömän kauan. Vaikka olisi tuhat vuotta uimatta on silti jäljellä äärettömän pitkä aika. Vaikka uisi tuhat vuotta putkeen, on silti jäljellä äärettömän pitkä aika. Vaikka söisi pizzaa tuhat vuotta, uisi tuhat vuotta, nukkuisi tuhat vuotta ja lukisi kirjoja tuhat vuotta, on silti aikaa jäljellä äärettömän paljon jäljellä. Kuulostaako ahdistavalta?

Paratiiseja ja ikuista elämää voisi nopeasti pohdittuna ajatella utopistisiksi asioiksi, mutta kun asiaa tarkemmin pohtii alkaa konsepti maistua dystopialta. On vaikea kuvitella, että haluaisin syödä pizzaa tuhansia vuosia – niin paljon kuin pizzasta tykkäänkin. Äärettömän pitkässä ajassa tulisi syötyä äärettömän monta pizzaa.

Kuoleman jälkeinen – ikuinen – elämä on jännä konsepti. Kuulostaa hyvälle, mutta lopulta vaikuttaa siltä, ettei ainakaan oma pää kestäisi katsoa samoja naamoja ja tehdä koko ajan samoja juttuja yhä uudestaan ja uudestaan. Ehkä sitä tuhat vuotta voisi kestää, mutta jossain välissä alkaisi maistua puulta. Vaatii vahvaa uskoa, että pystyisi ajattelemaan ikuisuuden positiivisena. (Onneksi paratiiseihin uskovilta ei uskoa puutu.)

Oma lukunsa on tietysti yksiavioisuutta kannattavien uskontokuntien sallima leskien avioituminen. Paratiisissa on sitten parhaassa(?) tapauksessa yhdellä ihmisellä useita puolisoita, joista joillekin toiset kumppanit tulevat täytenä yllätyksenä. Siinä voi olla pahaa mieltä hetki ikuisuuden alusta. Harva varmaan kuitenkaan jaksaa ikuisuuksia mököttää?

Aikoinaan Queen kysyi Who Wants To Live Forever? Kysyn itse aivan samaa. Yksi päivä voi joskus tuntua ikuisuudelta – tarvitseeko ihminen jotain muuta?

Kommentit

Jos näiden meidän inhimillisten rajojen takana on "toinen todellisuus" – jotain sellaista, mihin ehkä tuolla ikuisen elämän -käsitteellä pyritään viittaamaan – niin ehkä se on jotain sellaista, mikä on tyystin meidän käsityskykymme ja ajattelumme kategorioiden uloittumattomissa.

Tämä on yksinkertainen ajatus, joka voi hyvinkin ratkaista tämän ongelman. Toisaalta, jos siellä on jotain mitä me emme pysty ymmärtämään, pystymmekö ymmärtämään sitä vaikka se "jokin" ilmestyisi – vai pitäisikö meidän koko ajatusmallimme muuttua? Olisiko silloin enää minusta jäljellä sitä, mitä kutsun nyt minuksi?

Lisää uusi kommentti