Onhan tässä elämän aikana tullut aika monta kirjaa luettua, mutta talvella läpikäymäni Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja kuuluu tärkeimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Toimittaja Michaeleen Doucleff huomasi kasvattaessaan omaa tytärtään, ettei se ollutkaan niin helppoa, kuin kirjoissa kerrottiin. Hän lähti tutkimaan asiaa; mitä oli tapahtunut lasten kasvattamiselle viimeisen 100 vuoden aikana. Miten me länsimaissa teimme asiat erilailla kuin muulla? Doucleff haastatteli alan tutkijoita ja kävi asumassa niin Meksikossa, pohjoisessa Kanadassa kuin Afrikassakin ja tutkimassa, miten ihmisryhmät kasvattavat jälkikasvuaan, kun ne eivät vielä ole altistuneet länsimaisille tavoille (, joista monille ei ole mitään perusteita!).
Itseäni eniten kiinnosti ja ihastutti kertomus inuiittiyhteisön parista. Inuiitit eivät korota ääntään. He eivät koskaan huuda lapsilleen. Kirjassa kerrotaan yhdestä kohtauksesta, jossa aikuinen korotti ääntään ja lapset nauroivat hänelle, sillä hänestä oli tullut vauva. Vain vauvat ovat niin sivistymättömiä, etteivät osaa puhu rauhallisesti.
Tämä on tärkein oppi, jonka olen yrittänyt imeä omaan kasvatukseeni (sanoinkin Felixille, että sanoo minua vauvaksi, jos huudan). Sellaista tilannetta ei ole, jossa lapselle tarvitsisi huutaa. (Jos lapsi on juoksemassa punaisia päin auton alle, huudan, mutta se ei tarkoita, että näin tarvitsisi tehdä, vaan että kasvatus on jo aiemmin mennyt hieman reisille. Hyvin kasvatettu lapsi tuntee liikennevalot ja ymmärtää autojen vaarat tai on niin nuori, ettei kuulu tien lähellekään.) Tämä ei millään muotoa ole helppoa. Kyllä lapset minua vetävät hiuksista, nipistelevät ja heittelevät kengillä munille. Useimmiten vahingossa, mutta välillä myös tahallaan. Kysyy siis paljon tahdonlujuutta olla hermostumatta, mutta se on se esimerkki, jonka vanhempana haluan lapsille antaa Ì£– kuten halusivat inuiititkin.
Toinen mielenkiintoinen juttu on vastuun antaminen. En millään muotoa halua olla helikopterivanhempi ja kirjassakin todetaan, että kolmevuotias on oiva apu tiskikoneen tyhjennyksessä ja vähän vanhempi lapsi siivoaa vessan mielellään saadessaan siitä vastuuta itselleen. Lapsi haluaa näyttää aikuisen silmissä kypsemmältä kuin on ja se mahdollistaa sen, että hän haluaa ottaa vastuuta ja sitä voi myös sopivalla tahdilla antaa. Tästä hyötyy niin lapsi kuin koko perhe.
Kirjassa on paljon kaikenlaisia käytännön vinkkejä. Osaa toimii suoraa, osaa voi muokata ja osa ei toiminut. Tämä on tietysti täysin yksilöllistä. Meillä sängynalusen tutkiminen mörköjen varalta ei johtanut rentoon siirtymään nukkumisen pariin vaan ajatukseen, että sängyn alla voi olla mörkö ja sen pelkäämiseen.
Olen itse joutunut opettelemaan aikuisiällä monet jutut, jotka olisi pitänyt oppia jo lapsena, joten haluan tarjota omille lapsille ympäristön, jossa myös lapset ovat mukana kodin tekemisissä ja saavat vastuuta. Itselleni maatilalla varttuessani kuului "miesten hommat", mutta nykypäivänä traktorin käsittely ei kuitenkaan ole se maailman tärkein taito – tiskaaminen, siivoaminen ja tasa-arvoinen yhteistyö ovat tärkeämpiä.
Kirjaa pystyi koko ajan lukemaan sekä peilaten omaan lapsuuteen että myös omaan rooliin kasvattajana. Tuplahyödyllistä, eikä tarvitse kaikkea käsitellä terapeutin kanssa! Suosittelen teosta siis niin nykyisille kuin tuleville kasvattajille, mutta myös niille, joka haluavat tutkailla omaa lapsuuttaan kirjan tarjoamien oppien läpi.
Kommentti