Blog

Minua on nyt jo vuosia häirinny, että saittini on ollut hieman retuperällä. Suorituskyky on kärsinyt, teema on hieman korruptoitunut ja tiedostojärjestelmässä on sinne kuulumattomia tiedostoja.

Nyt kevätflunssan aikana rupesin juttelemaan Copilotin kanssa (MS, ei Github, käyttää ChatGPT:tä), että saisiko nämä ongelmat korjattua. Tarkoitukseni oli suorittaa datamigraatio vanhasta Varbase Drupal -asennuksesta uuteen puhtaaseen Drupaliin. Myöhemmin kuitenkin huomasin, että olin ottanut käyttöön Drupal CMS -jakelun, joka on ikään kuin Drupalin oma Varbase – tai Drupal installaatio, joka on hyvin WordPressin tuntuinen. Ja tämän sanon vain positiivisessa mielessä, sillä en voi sietää Wordpressiä. Nämä ovat vähän kuin Bemari vs. Lada. Tämä Drupal CMS tarjoaa kuitenkin käytännössä kaiken tarvittavan out-of-the-box. Asensin lähinnä Colorbox-moduulin ja sillä siisti.

Ongelmana oli kuitenkin rakentaa migraatioskriptit, jotta data liikkuisi vanhasta tietokannasta tuuteen. Copilotilla meni muutama tunti ennen kuin se sai hallunisoitua mitään, mitä pystyi ajamaan kaatumatta – ja kyseessä oli pelkkien YAML-määritysten kirjoitus. Välissä ChatGPT innostui jo kettuilemaan minulle siitä, ettei saanut itse tuotettua toimivaa koodia.

Image

Lopulta kuitenkin sain siirrettyä sisällöt, eli n. 600 sivullista dataa sivustolta toiselle. Copilot ei kuitenkaan kyennyt tekemään sellaista määritystä, että eri sisältötyypit olisi erotettu toisistaan. Eli käytännössä sain 600 blogipostausta, joista sitten poistin väärän tyyppiset sisällöt käsin. Tämän lisäksi sain vietyä mediakirjaston uuteen saittiin.

Manuaalisena työnä loin sitten uudestaan muun sisällön kuin blogaukset. Tämän saman tein myös siirtyessäni Drupal seiskasta kasiin. Ongelmia oli saada myös Varbase mediat nodejen sisällössä muuttumaan oikeaan tyyppiin. Onneksi tätä ei tarvinut tehdä käsin, vaan Copilot kirjoitti skriptin jolla homma hoitui. Myöhemmin huomasin, että skripti muutti yhden noden sisällössä olevat kuvat aina samaksi kuvaksi. No, käsin piti vielä korjata ne nodet, joissa oli yli yksi kuva sisällössä.

Niin, eli siis tarkoitus oli ottaa käyttöön hyvin minimalistinen Drupal, mutta epähuomiossa olin valinnut Drupal CMS:n, kun composerilla homman asensin. Tämä kyllä toimii ihan hyvin, mutta jännittää, että tuetaanko tätä sitten enää 10 vuoden kuluttua? Yhden ikävän puolen tässä kuitenkin huomasin ja se oli, että Block content -moduulin asentaminen rikkoo koko tietokannan ja pistää sivuston tarjoamaan pelkää virhettä. Ei suoranaisesti ollut se juttu, mitä halusin. Koetan nyt pärjätä ilman. Tässä CMS-jutussa ehkä siihen onkin jokin toinen keino?

En myöskään tuonut blogin kommentteja uuteen asennukseen. Osa kommenteista oli jo vaurioitunut jossain päivityksessä (D6->D7->D8/9/10), joten aloitetaan tyhjältä pöydältä. Jos joku nyt näkee tarpeelliseksi kommentoida mitään?

Teemaakaan en rakentanut kovinkaan paljoa. Tämä on Oliveron päälle rakennettu ja hieman kustomoitu. En ihan kaikesta tykkää ja joskus teen vielä pareman. Jos vain jaksan.

Eilinen keikka nosti esiin kolme asiaa. Ensinnäkin tajusin vasta nyt kuinka paljon lavalta puuttuu Marien nukuttua pois. Olen nyt nähnyt Roxettea terveellä Mariella, huonokuntoisella Mariella, Helena Josefssonilla ja nyt Lena Philipssonilla. Vaikka Marie 10 vuotta sitten talutettiin lavalle ja hän lauloi kaiken istuen, oli esiintyminen – ennen kaikkea tietysti ääni – voimakkaampaa kuin Helenalla ja Lenalla yhteensä. Eikä nyt siis pidä ajatella, että kumpikaan näistä leideistä olisi huono, päinvastoin. Molemmilla on hyvä ääni ja osaavat esiintyä, mutta eivät pärjää Marielle.

Enkä oikein ymmärrä näitä tämän kiertueen sovituksia ja miksauksia. Stars ja Listen To Your Heart olivat todella hyviä. Vulnerable ja Almost Unreal toimivat vallan mainiosti, mutta She’s Got Nothing on ja Milk And Toast And Honey taas eivät todellakaan. Ja keikka aloitetaan The Big L.:llä. How about no?

Toinen huomio. Olipas jännittävää käydä oman jälkikasvun kanssa katsomassa Roxettea. Felix sanoi tykänneensä kyllä (, mutta oli niin pimeää, että alkoi väsyttää). Katsotaan josko lähtee toistekin.

Niin ja se kolmas pointti? Roxette on Roxette vaikka spektaakkelista puuttuukin vähintään 50 prosenttia.

Onhan tässä elämän aikana tullut aika monta kirjaa luettua, mutta talvella läpikäymäni Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja kuuluu tärkeimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Toimittaja Michaeleen Doucleff huomasi kasvattaessaan omaa tytärtään, ettei se ollutkaan niin helppoa, kuin kirjoissa kerrottiin. Hän lähti tutkimaan asiaa; mitä oli tapahtunut lasten kasvattamiselle viimeisen 100 vuoden aikana. Miten me länsimaissa teimme asiat erilailla kuin muulla? Doucleff haastatteli alan tutkijoita ja kävi asumassa niin Meksikossa, pohjoisessa Kanadassa kuin Afrikassakin ja tutkimassa, miten ihmisryhmät kasvattavat  jälkikasvuaan, kun ne eivät vielä ole altistuneet länsimaisille tavoille (, joista monille ei ole mitään perusteita!).

Itseäni eniten kiinnosti ja ihastutti kertomus inuiittiyhteisön parista. Inuiitit eivät korota ääntään. He eivät koskaan huuda lapsilleen. Kirjassa kerrotaan yhdestä kohtauksesta, jossa aikuinen korotti ääntään ja lapset nauroivat hänelle, sillä hänestä oli tullut vauva. Vain vauvat ovat niin sivistymättömiä, etteivät osaa puhu rauhallisesti.

Tämä on tärkein oppi, jonka olen yrittänyt imeä omaan kasvatukseeni (sanoinkin Felixille, että sanoo minua vauvaksi, jos huudan). Sellaista tilannetta ei ole, jossa lapselle tarvitsisi huutaa. (Jos lapsi on juoksemassa punaisia päin auton alle, huudan, mutta se ei tarkoita, että näin tarvitsisi tehdä, vaan että kasvatus on jo aiemmin mennyt hieman reisille. Hyvin kasvatettu lapsi tuntee liikennevalot ja ymmärtää autojen vaarat tai on niin nuori, ettei kuulu tien lähellekään.) Tämä ei millään muotoa ole helppoa. Kyllä lapset minua vetävät hiuksista, nipistelevät ja heittelevät kengillä munille. Useimmiten vahingossa, mutta välillä myös tahallaan. Kysyy siis paljon tahdonlujuutta olla hermostumatta, mutta se on se esimerkki, jonka vanhempana haluan lapsille antaa ̣– kuten halusivat inuiititkin.

Toinen mielenkiintoinen juttu on vastuun antaminen. En millään muotoa halua olla helikopterivanhempi ja kirjassakin todetaan, että kolmevuotias on oiva apu tiskikoneen tyhjennyksessä ja vähän vanhempi lapsi siivoaa vessan mielellään saadessaan siitä vastuuta itselleen. Lapsi haluaa näyttää aikuisen silmissä kypsemmältä kuin on ja se mahdollistaa sen, että hän haluaa ottaa vastuuta ja sitä voi myös sopivalla tahdilla antaa. Tästä hyötyy niin lapsi kuin koko perhe.

Kirjassa on paljon kaikenlaisia käytännön vinkkejä. Osaa toimii suoraa, osaa voi muokata ja osa ei toiminut. Tämä on tietysti täysin yksilöllistä. Meillä sängynalusen tutkiminen mörköjen varalta ei johtanut rentoon siirtymään nukkumisen pariin vaan ajatukseen, että sängyn alla voi olla mörkö ja sen pelkäämiseen.

Olen itse joutunut opettelemaan aikuisiällä monet jutut, jotka olisi pitänyt oppia jo lapsena, joten haluan tarjota omille lapsille ympäristön, jossa myös lapset ovat mukana kodin tekemisissä ja saavat vastuuta. Itselleni maatilalla varttuessani kuului "miesten hommat", mutta nykypäivänä traktorin käsittely ei kuitenkaan ole se maailman tärkein taito – tiskaaminen, siivoaminen ja tasa-arvoinen yhteistyö ovat tärkeämpiä.

Kirjaa pystyi koko ajan lukemaan sekä peilaten omaan lapsuuteen että myös omaan rooliin kasvattajana. Tuplahyödyllistä, eikä tarvitse kaikkea käsitellä terapeutin kanssa! Suosittelen teosta siis niin nykyisille kuin tuleville kasvattajille, mutta myös niille, joka haluavat tutkailla omaa lapsuuttaan kirjan tarjoamien oppien läpi.

Katsoin Yle Areenasta Raha-Suomen jakson Nörttien kosto, jossa ei nyt oikeastaan kostettu mitään, vaan pikemminkin kerrottiin Suomen pelialan kehityksestä. Tuli hyvä mieli.

Vaikken olekaan suoranaisesti osa tuota tarinaa, jäin väkisinkin miettimään omia pelijulkaisuja vuosituhannen vaihteesta. En osannut koodailla tuon taivaallista, mutta intoa riitti. Julkaisin EduskuntaManagerin ja myöhemmin FormulaManagerin. Sain välillä hyvinkin ylistävää (kirjaimellisesti) fanipostia ja lukioon mennessä luokkalainen oli silmät teevateina kuultuaan, että olin koodannut EduskuntaManagerin. Peli pääsi tuolloin MikroBitin päivän peliksi ja kuukauden ladatuimpien joukkoon ja sai maininnan paperisessa lehdessä.

Näin jälkikäteen ne tuntuvat isoilta meriiteiltä. Silloin ne olivat lähinnä iloisia sattumuksia. Tienasin muutaman euronkin peleillä (todellakin vain muutaman, ei niillä montaa pizzaa ostaisi).

Sitten aloitin yliopiston ja opin etten osaa juurikaan koodata ja kiinnostuin webbidevaamisesta ja kirjoittamisesta. Pelikoodaus jäi. Yritin 2010 kuitenkin alkaa kasaamaan FormulaManagerille jatkoa selainympäristöön ja projekti oli parhaimmillaan jo siinä vaiheessa, että se oli täysin pelattavissa, mutta se kuitenkin kuoli sillä erää. Osin ajan puutteeseen, osin oman osaamisen vajavaisuuteen.

Samaan aikaan tekniikka kuitenkin kehittyi ja ensin tulivat monet avoimen lähdekoodin JS-peliframeworkit ja sitten Godot. En oikein koskaan ole ollut kiinnostunut maksullisista ja/tai suljetun lähdekoodin tuotteista, joten Unityn käyttö oli kohdallani vähäistä. Mutta Godot on juuri sitä mitä tarvitsin kiinnostuakseni taas pelien tekemisestä. Tällä erää ensimmäinen Godot-projektini on valmistumassa julkaistavaksi peliksi ja ideoita on useaan muuhunkin tekeleeseen.

Harmikseni olen koko ajan kiinnostunut kymmenistä eri jutuista (muutamia mainitakseni: käsikirjoitin tässä loman aikana Aku Ankka -tarinan, väkerrän tietokirjaa uskontoihin liittyen, rakennussuunnitelmat uuteen sänkyyn ovat olemassa, radiokuunnelma on ideointivaiheessa...). Itseltäni ei kyllä tekeminen tekemällä lopu. Eipähän ainakaan ole tylsää :)

Kaveriperhe oli vertaillut ketsuppien makuja ja havainnut, että Felixin ja Heinzin lisäksi on olemassa muitakin hyvältä maistuvia makuja. Kuulosti sen verran kiinnostavalta idealta, että pakkohan se oli replikoida. Aiemmin olimme vertailleet kauramaitoja, mutta nyt siis tomaattiketsupit vertailuun!

Kävin siis Citymarketissa ostoksilla ja ostelin muutaman erilaisen purkin. En ottanut mukaan mitään chili, pippuri valkosipuli tai muitakaan maustettuja versioita, vaan aivan perusketsuppeja. Tosin Felixin normipurkki nyt unohtui kokonaan. Olemme siis jo vuosia syöneet Felixin "vähemmän suolaa ja sokeria" –versiota. Se olkoon siis referenssipisteemme. Heinzia on tietysti myös tullut syötyä siellä sun täällä, mutta muuten maut ovat varsin tuntemattomia. Joskin lapsuudesta on traumat Meiran ketsupista, joka oli aivan hirveää. Piti silloin mummoa ohjeistaa, että osta vain Felixiä jatkossa.

Tutkitaanpa ensin mitä ketsupit pitävät sisällään. Muutamia huomioita nousee heti. Mitä vähemmän ketsupissa on suolaa ja sokeria sitä enemmän siellä on itse tomaattia. Auran ketsuppi on ylivoimaisesti epäterveellisintä. Heinz ja Herkkumaa ovat mättäneet tuotteisiinsa sokeria ja Meira sekä Herkkumaa suolaa (kuten myös verrokkina oleva Felix).

Vertailun ketsuppien ainesosat per 100g. * Normi-Felixin tiedot lisätty vain vertailun vuoksi. ** Tomaateissa on luonnollisesti sokeria, mutta näihin ketsuppeihin sitä on myös lisätty, poislukien Felixin makeuttamaton.

Ja sitten makutesteihin. Olin yllättynyt kuinka samanlaisia ketsupit lopulta olivat. Itselleni kyseessä oli sokkotesti ja maun puolesta pystyin tunnistamaan ainoastaan makeuttamattoman Felixin ja Heinzin osalta olin varma, että se on joko numero 1 tai 4 (oli numero 4, 1 oli Auran).

Maun puolesta Auran ketsuppi vei voiton. Ylivoimainen epäterveellisyys toi siis myös makua. Ei kai tämä nyt ole yllättävää. Makeuttamaton Felix oli sitten makutestin viimeinen. Muut tasaisesti siltä väliltä. Tuloksissa oli testaajien välillä varsin suurta hajontaa.

Vertailun tulokset.

Näyttää siis siltä, että jatkamme edelleen vähempisuolaisen ja -sokerisen ketsupin parissa. Se tuntuisi olevan hyvä kompromissi maun ja terveellisyyden välillä.